Mitä on vastuu meille uskotuista tehtävistä?

Kenellekään ei liene outo tai edes vieras tuo otsikon kysymys sinänsä, mutta mitä sen sisältö sitten viime kädessä on? Olkoon tehtävän antaja työnantaja (yritys tai henkilö) tai esimies, joka kantaa vastuun omaa tehtävääsi suuremmasta kokonaisuudesta ja on uskonut Sinulle jonkun osatehtävän ja luottaa, että se tulee tehdyksi, niin entäs sitten?

Kerron pari esimerkkiä, josta mielestäni “kupletin juoni selviää.” Tässä ensimmäinen:

Isäni oli kalastaja, joka harjoitti kalastusta Saimaalla niin kesällä, kuin talvellakin. Tämä ensimmäinen tapaus sattui kansakoulun aloittamista edeltävänä talvena, jolloin sain olla isäni mukana kokemassa verkkoja, jotka oli laskettu jään alle. Tämä miten verkot laskettiin jään alle on jo tarina sinänsä, mutta se toisella kertaa.

Nyt kun verkkoja koettiin eli otettiin ylös avannosta, oli tietysti verkon toiseen päähän pantava naru kiinni, jotta sillä voitiin vetää verkko taas takaisin jään alle sitten kun siitä oli kalat otettu reppuun. Nyt kun olin apumiehenä, antoi isä minulle tehtäväksi hoitaa tuo naru sieltä toiselta avannolta ja panna se isän reppuun.

Hiihdettyämme illan hämärtyessä kotiin sen reilu pari kilometriä, veimme jäiset narut saunaan sulamaan ja kuivamaan, mutta hetken päästä isä ihmetteli, että minne se verkon vetonaru joutui? Oli vähällä itku päästä kun tajusin, että kaloja ihastellessani olinkin unohtanut sen narun sinne avannolle! Kyllä harmitti, vaikka isä sanoikin, että ei se mitään - kyllä hänellä naruja on ja hän saa sen sieltä seuraavalla kerralla. Ja sitten saunottiin.

Illalla kun oli menty nukkumaan, odottelin siksi kunnes talo hiljeni ja panin vaatteet päälleni, hiivin ulos ja hiihtelin sinne kalapaikalle reilun parin kilometrin päähän ja toin sieltä unohtamani naruvyyhden ja panin sen kotiin palattuani saunaan sulamaan.

Isä kävi tietysti aamulla katsomassa olivatko narut sulaneet ja samalla huomasi, että siellä oli yksi vyyhti enemmän kuin illalla? Tuli sisälle ja kysyi äidiltä, että “missäs se Kari on” ja tulin yläkerrasta äidin huudettua minua. Alakerrassa isä odotti ja minusta hän oli jotenkin kummallisen näköinen. Hän katsoi minua pitkään ja sanoi sitten oudolla äänellä (minusta), että “ei siun olis tarvinnu sitä hakea, on näitä naruja täällä.”

Luulin hänen olleen vihainen minulle, mutta ei ollut ja se selvisi vuosia myöhemmin.

Selvisi, että hän oli ollut liikuttunut - ei vihainen.

Muutama vuosi tuon naruvyyhtitapauksen jälkeen isän joukkueenjohtaja tuli meille ja kun muistelivat isän kanssa joitakin erikoisempia kokemuksiaan ja hankalia tapauksia, tuli esille eräs kovimmista paikoista, missä olivat olleet ja mitä siihen sen lisäksi liittyi. Isän esimies ei voinut olla hokematta, että oli se aikamoinen temppu ja nyt ajatellen, olihan se täysin hullu temppu! Isä kuitenkin oli sitä mieltä, että hän hoiti vain sen mikä oli hänen vastuullaan.

Isä palveli jääkärikomppaniassa komppanian päällikön lähettinä sodan aikana ja hän vastasi myös päällikön kenttäpuhelinyhteydestä, eli kanteli piuhakeloja osaltaan ja piti huolta siitä, että yhteydet ylös- ja alaspäin toimivat. Isän vastuuna olivat siis kenttäpuhelinkaapelikelat (5 kpl), jotka jäivät heidän jättämiinsä asemiin vihollisen ajettua heidät yli joen (nimeä en enää muista.) Komppanian päällikkö oli todella pahoillaan seuraavana aamuna, kun selvisi että viisi kaapelikelaa oli jäänyt joen toiselle puolelle. Isää ei syytetty, mutta hän tunsi olevansa syypää - kelat olivat hänen vastuullaan.

Seuraavana aamuna kaapelikelat olivat komentoteltan seinustalla. Komppanian päällikkö oli todella hämmästynyt ja ihmeissään, mutta isän joukkueen johtaja sanoi arvaavansa mitä oli tapahtunut ja kävi hakemassa isän puhutteluun. Selvisi, että isää oli harmittanut päällikön murhe niin paljon, että hän meni yöllä joen toiselle puolelle ja toi jättämänsä 5 kaapelikelaa joen yli.

Isälle sanottiin samoin kuin hän minulle: “ei siun olis tarvinnu niitä hakea.”

Näköjään niin poika kuin isänsä!

Kirjoittanut: Senior Partner Kari, hallintonotaari ja kirjanpitäjä jo vuodesta 1968